25.3.2015 Tämä oli lumoavan kaunis ilta.
Helpointa unohtaa oman elämänsä typeryydet on mennä ulos ja katsoa ympärilleen, rauhassa ja riittävän tarkkaan..
Eilen, oli kirkas ja valoisa ilta, aurinko painui mailleen hohtavin värein loistavalla taivaalla. Kaikkialla horisontin yllä oli upeista upeimpia värejä. Myöhemmin illalla menin iltakävelylle, ilma oli viileä ja raikas, pimeys oli laskeutunut hiljalleen. Taivas oli pilvetön, tähdet loistivat. Pysähdyin rannan lähettyvillä kentälle ja katselin pitkän aikaa taivaalle. Koko se tähtitaivas, hiljaisuus, yllä oleva valtaisa avaruus, kaikki ne kauniina tuikkivat tähdet, luonnon mykistävä kauneus. Sitä miettii kuinka suuri ja kiehtova maailma on tuolla ympärillä, mitä siellä on ja kuinka pitkälle se jatkuu? Samaan aikaa tuntuu ymmärtävän kaiken kauneuden ja oman tarkoituksensa, yhteyden. Jollakin tavalla sitä muistaa ihmisen pienuuden ja haurauden, viime ajat huomioiden erityisesti. Lopuksi jää päälle mystinen ja haikea tunne, hyvällä tavalla.

En enää ymmärrä. Ei pysty enää käsittelemään tätä kaikkea.
On asioita, joita ei ole tullut tehtyä. On ajatellut, mutta
kun ei vain. Ei vain, ei.
Kunnes tajuaa, että on liian myöhäistä tehdä niitä - enää koskaan.
Elämässä käsittämätöntä on se kuinka paljon se tarjoaa kaikkea, pursuavaa tunteiden tykitystä tai mykistävää tyhjyyttä -  ja yhtä käsittämätöntä on se, kun elämää ei enää ole.
Kuinka kaikki voi olla niin pienestä kiinni, hiuksen hienoista säikeistä, yhdestä päivästä, enteestä - oudosta tunteesta, jota ei osaa seurata. Missä me oikeastaan olemme?

1.3.
Valolta suojassa
arkana ja pelokkaana
betonisten rakennelmien ympäröimänä
kutistuneena mitättömäksi
kuin siitepölyhiukkanen
Lentäisinpä tuulen mukana
yli kaiken -
ylitse tiheiden katumuodostelmien
kasvottomien kohtaamisten
epäluonnollisten asetelmien
Muuttuisin kultahipuksi,
heijastaisin valon heille,
jotka sitä rakastavat

Maaliskuun 14. ja olen heräämässä talviunen kaltaisesta tilasta

Niin vain käy, että matkalla ajattelee toisin - näkee tuttujakin asioita eri tavalla. Kotona juuttuu helpommin johonkin samaan eikä osaa irrottautua ja tehdä tilaa - tilaa ajatuksille pääkopassa.

Olen tavannut ystäviä, nähnyt menneiden aikojen maisemia. Täällä tapahtui paljon.

Matkalla 13.2.

Osaanko ulkoa kaiken minkä halusin sanoa entisestä elämästäni, ajasta ennen ajanlaskua? Muistanko itsekään kuinka puhua siitä kuinka oppi kävelemään - keskellä hengästyttävää oloa, syvää pelkoa, ilman opettajaa? Kuinka kertoa siitä mistä ei ole sanoja, ei tarinoita, ei alkua eikä loppua? Kuinka aloittaa uudelleen siitä, kun ei ole luottamusta?