Valo kantaa. Elän viikonlopuista, elän ulkona ollessani. Elän pätkiä, jotka eivät ole todellisia je elän pätkiä, jotka ovat enemmän kuin totta. Monta kertaa olisin voinut valita nukkuvani talviunta - kunnes en enää, kun näen edes välähdyksiä kaikesta kauneudesta, jota lumi ja talvinen valo antavat.

Tämä on parasta talvella

Kuinka kaikki tämän sekavuuden suhteen alkoi?

2009-2010 maailma räjähti käsiini. Siitä lähtien kaikki on ollut minulle uutta. Niin monta vuotta elämä on ollut rullalla. Se on hämmentävää. Joku on voinut diagnostoida tämän minua kohdanneen ilmiön seuraavasti: vakava stressi, työuupumus, burnout, ahdistuneisuushäiriö, masennus - sitten on joukkoon liitetty esim. persoonallisuushäiriö. Ensin oli tietysti unettomuutta, aivan hullut yöt - tuntuu, että ei nuku ollenkaan. Painajaisiakin oli paljon, rumia sellaisia. Saatoin herätä ahdistuskohtaukseen, luulin hapuilevani asetta sänkyni alta. Liikaa pahiksia ja mörköjä. Päähän tulvi öisin kauheasti pakottavia työajatuksia, öisin niitä oli pakko kohdata vielä enemmän kuin päivällä. Niitä ajatuksia yrittää karkuun, mutta pahempaa jälkeähän siitä vain tulee. Omaa mieltä ei voi paeta, eikä ajatukset sitä mieltä tapa, mutta niiden ajatusten pakottaminen voi tehdä vaikka mitä odottamatonta. Työssä alko tulla ahdistunut ja levoton olo. Mistään ei millään meinaa saada kiinni. Ajatukset vain rullaa ja rullaa, eikä osaa keskittyä. Villiintyneitä hevosia ja onnellisesti karanneita lehmiä koko pääni täynnä. Ajatuspuuroa, sekavaa mössöä. Panikointia. Alkuun ei osannut oikein ymmärtää mistä kaikki johtuu. Eikä varmaan ihan vieläkään, vaikka monin verroin paremmin tosin.

Menneisyys on nykyään kadonnut. Nykyisyyteen ei ole selkeää yhteyttä. Olen koteloitunut. Tulevaisuus on onneksi jonkun muotoisena melko todellinen, hyvinä hetkinä nykyisyyskin. Silloin joskus oli tulevaisuuskin hävinnyt, ei sitä osannut muodostaa. Menneisyys palaa hetkittäin, ei niin kuin yleensä, että sitä ajattelee ensin jotakin ja yhdistää siitä asiat muistoihinsa. Ei niin, että näkee jonkin asian, kuulee jotakin, yhdistelee mielessään ja tulee muistoja. Ei niin. Tulee vain pätkiä kesken kaiken jostain kaukaa menneisyydestä, eikä yhtään tiedä mitä yhteyttä niillä on siihen mitä tekee. Tiskatessa tulee pätkiä Kööpenhaminan lentokentältä tai kesästä 2011, kun istun terassilla kirjoittamassa. Pieniä filmipätkiä tulee sieltä täältä, enkä tiedä kuka niitä siellä pyörittelee ja miksi juuri nyt. Ne eivät yhdisty mihinkään eivätkä ne jatku. Tämä on sitä alkuaikojen dementiaa, ettehän salli sitä tämän ikäiselle?