On ollut hiljaista tältä osin. Ei ole tullut juuri kirjoitusta eikä runojakaan. Elämä kaareutuu ja se vaikuttaa minuun. Kaikki tuntuu täyttyvän - hyvässä ja pahassa. Kevät ja sen tuoma valo on antanut uutta energiaa. Sitä taipuu tekemään enemmän myös iltaisin. On ilo puuhastella ja häärätä kunnes huomaa, että tekee hyvinkin paljon - lopulta liikaa suhteessa siihen mitä jaksaisi. Niinhän on usein käynyt ja käy koko ajan. Kaikki on taiteilua sen aallon harjalla, että pysyisi pinnalla ja hengittäisi ilmaa, säilyisi auringon puolella. Joskus tulee haukattua sitä pinnan toista puolta. Elämää on tosin vaikea kehittää eteenpäin, kun on lähtenyt tilasta, jossa kaikki pienikin tekeminen on liikaa. Sitä ylittää itsensä jo lähtiessään ulos ja käydessään kaupassa tai keskustan vilinässä - jokainen tapaaminen ja tapahtuma on ylitse tulvivaa. Siitä se on kuitenkin lähtenyt: itsensä jatkuvasta ylittämisestä. Jollakin tavalla on menty parempaan, koska pelko tiettyihin asioihin on vähentynyt. On oppinut sietämään ahdistusta ja epävarmuutta. Joskin välillä se tuo myös negatiivisen puolen - sen, että ajaa itsensä todella väsyneeksi ja uupuneeksi. Ajautuu kauemmaksi tästä hetkestä ja itsestään. Ajelehtii jossakin kaukana, eikä ole mitään yhteyttä enää mihinkään.. pienenä pisteenä ulapalla. Sielläköhän välillä olen nytkin?

Muistetaan kuitenkin, että viime viikkoina on ollut paljon hyvää ja koskettavaa - tarinaa todellisesta nykyisyydestä ja puheen puhkeavaa lehtivihreää.

Ajatuspölyä
On niin äärettömän helppoa saada itsensä käymään liian kovalla tempolla.. saada mielensä ja kehonsa yliaktiiviseksi. Ajatuksilla on vahva voima saada itsessään käynnistymään ties mitä alkukantaisia reaktioita, jotka liittyvät pelkoon, paniikkiin, pakenemiseen. Siksi olen verrannut tuota ajatusten käynnistymistä ja kiihtymistä - stressailua - siihen, kun pölyä leviää ympäriinsä - leijailee ja lentelee miten sattuu, törmäilee ja lähtee maailmalle.. mutta tuon pelko-paniikki-tilan hiljentäminen onkin sitten huomattavasti vähemmän nopeaa ja kätevää kuin tuo kiihtymiseen vievä prosessi. Se on todellakin keskittymistä vaativaa, jota taas siinä tilassa ei tunnu olevan yhtään.

Eräänä hieman sumeampana päivänä oli vallitseva säätila vallannut pääni sisäisen maiseman ja jotakin suurempaa oli meneillään.

22.3.2015
Päivänä, jota ei ollut
valkeus oli lakannut
Suuret männyt
keskellä tihentyvää harmautta
Lintujen äänet vaienneet
Myrsky yötä vasten
keräämässä voimiaan
Päivänä, joka on kadonnut
ei pysty osallistumaan
omaan elämäänsä
ei näe edes ihmisiä,
kun vastaantulijatkin
ovat liian kaukana
ja näyttävät siltä
kuin olisivat paenneet
kotoaan yöpuvuissaan
levottomia ajatuksiaan

25.3.2015 Tämä oli lumoavan kaunis ilta.
Helpointa unohtaa oman elämänsä typeryydet on mennä ulos ja katsoa ympärilleen, rauhassa ja riittävän tarkkaan..
Eilen, oli kirkas ja valoisa ilta, aurinko painui mailleen hohtavin värein loistavalla taivaalla. Kaikkialla horisontin yllä oli upeista upeimpia värejä. Myöhemmin illalla menin iltakävelylle, ilma oli viileä ja raikas, pimeys oli laskeutunut hiljalleen. Taivas oli pilvetön, tähdet loistivat. Pysähdyin rannan lähettyvillä kentälle ja katselin pitkän aikaa taivaalle. Koko se tähtitaivas, hiljaisuus, yllä oleva valtaisa avaruus, kaikki ne kauniina tuikkivat tähdet, luonnon mykistävä kauneus. Sitä miettii kuinka suuri ja kiehtova maailma on tuolla ympärillä, mitä siellä on ja kuinka pitkälle se jatkuu? Samaan aikaa tuntuu ymmärtävän kaiken kauneuden ja oman tarkoituksensa, yhteyden. Jollakin tavalla sitä muistaa ihmisen pienuuden ja haurauden, viime ajat huomioiden erityisesti. Lopuksi jää päälle mystinen ja haikea tunne, hyvällä tavalla.

En enää ymmärrä. Ei pysty enää käsittelemään tätä kaikkea.
On asioita, joita ei ole tullut tehtyä. On ajatellut, mutta
kun ei vain. Ei vain, ei.
Kunnes tajuaa, että on liian myöhäistä tehdä niitä - enää koskaan.
Elämässä käsittämätöntä on se kuinka paljon se tarjoaa kaikkea, pursuavaa tunteiden tykitystä tai mykistävää tyhjyyttä -  ja yhtä käsittämätöntä on se, kun elämää ei enää ole.
Kuinka kaikki voi olla niin pienestä kiinni, hiuksen hienoista säikeistä, yhdestä päivästä, enteestä - oudosta tunteesta, jota ei osaa seurata. Missä me oikeastaan olemme?

1.3.
Valolta suojassa
arkana ja pelokkaana
betonisten rakennelmien ympäröimänä
kutistuneena mitättömäksi
kuin siitepölyhiukkanen
Lentäisinpä tuulen mukana
yli kaiken -
ylitse tiheiden katumuodostelmien
kasvottomien kohtaamisten
epäluonnollisten asetelmien
Muuttuisin kultahipuksi,
heijastaisin valon heille,
jotka sitä rakastavat

Maaliskuun 14. ja olen heräämässä talviunen kaltaisesta tilasta

Niin vain käy, että matkalla ajattelee toisin - näkee tuttujakin asioita eri tavalla. Kotona juuttuu helpommin johonkin samaan eikä osaa irrottautua ja tehdä tilaa - tilaa ajatuksille pääkopassa.

Olen tavannut ystäviä, nähnyt menneiden aikojen maisemia. Täällä tapahtui paljon.

Matkalla 13.2.

Osaanko ulkoa kaiken minkä halusin sanoa entisestä elämästäni, ajasta ennen ajanlaskua? Muistanko itsekään kuinka puhua siitä kuinka oppi kävelemään - keskellä hengästyttävää oloa, syvää pelkoa, ilman opettajaa? Kuinka kertoa siitä mistä ei ole sanoja, ei tarinoita, ei alkua eikä loppua? Kuinka aloittaa uudelleen siitä, kun ei ole luottamusta?

Olenko vain liian väsynyt olemaan onnellinen?
Päiviä sellaisia tulee, että on valmis luovuttamaan; ripustamaan työrukkaset naulaan.
Jos vain valitsisi toisen ratkaisun jostain täysin toisenlaisesta maailmasta, tekisi kaiken mitä mielessään on suunnitellut, perustaisi oman yrityksen, opiskelisi toiselle alalle, jatkaisi etsintää. Palaisi käsillä tekemisen ja ihmisten kanssa työskentelyn pariin.
Kaikessa hiljaisuudessaan viimeinenkin valinta on ollut kiinnostava. Olen palannut vanhaan, jossa ei kuitenkaan ole jäljellä vanhasta kuin tietty osa - tekemisen muoto. Onko näennäinen helppous palata vanhaan edes ollut helpoutta ollenkaan?

Avoimuus on auttava jonnekin minne muuten ei pääsisi.

1.2.2015
Elämä juoksee sataa
ja minä kovasti yrittäen kahtasataa
Missään missä näkee järkeä,
on tunne kadonnut jo siinä,
kun aloittaa ajattelun
Missä intohimo
ja palava mielettömyys,
siihen palaan joka kerta
ja koko ajan

Valo kantaa. Elän viikonlopuista, elän ulkona ollessani. Elän pätkiä, jotka eivät ole todellisia je elän pätkiä, jotka ovat enemmän kuin totta. Monta kertaa olisin voinut valita nukkuvani talviunta - kunnes en enää, kun näen edes välähdyksiä kaikesta kauneudesta, jota lumi ja talvinen valo antavat.

Tämä on parasta talvella

Kuinka kaikki tämän sekavuuden suhteen alkoi?

2009-2010 maailma räjähti käsiini. Siitä lähtien kaikki on ollut minulle uutta. Niin monta vuotta elämä on ollut rullalla. Se on hämmentävää. Joku on voinut diagnostoida tämän minua kohdanneen ilmiön seuraavasti: vakava stressi, työuupumus, burnout, ahdistuneisuushäiriö, masennus - sitten on joukkoon liitetty esim. persoonallisuushäiriö. Ensin oli tietysti unettomuutta, aivan hullut yöt - tuntuu, että ei nuku ollenkaan. Painajaisiakin oli paljon, rumia sellaisia. Saatoin herätä ahdistuskohtaukseen, luulin hapuilevani asetta sänkyni alta. Liikaa pahiksia ja mörköjä. Päähän tulvi öisin kauheasti pakottavia työajatuksia, öisin niitä oli pakko kohdata vielä enemmän kuin päivällä. Niitä ajatuksia yrittää karkuun, mutta pahempaa jälkeähän siitä vain tulee. Omaa mieltä ei voi paeta, eikä ajatukset sitä mieltä tapa, mutta niiden ajatusten pakottaminen voi tehdä vaikka mitä odottamatonta. Työssä alko tulla ahdistunut ja levoton olo. Mistään ei millään meinaa saada kiinni. Ajatukset vain rullaa ja rullaa, eikä osaa keskittyä. Villiintyneitä hevosia ja onnellisesti karanneita lehmiä koko pääni täynnä. Ajatuspuuroa, sekavaa mössöä. Panikointia. Alkuun ei osannut oikein ymmärtää mistä kaikki johtuu. Eikä varmaan ihan vieläkään, vaikka monin verroin paremmin tosin.

Menneisyys on nykyään kadonnut. Nykyisyyteen ei ole selkeää yhteyttä. Olen koteloitunut. Tulevaisuus on onneksi jonkun muotoisena melko todellinen, hyvinä hetkinä nykyisyyskin. Silloin joskus oli tulevaisuuskin hävinnyt, ei sitä osannut muodostaa. Menneisyys palaa hetkittäin, ei niin kuin yleensä, että sitä ajattelee ensin jotakin ja yhdistää siitä asiat muistoihinsa. Ei niin, että näkee jonkin asian, kuulee jotakin, yhdistelee mielessään ja tulee muistoja. Ei niin. Tulee vain pätkiä kesken kaiken jostain kaukaa menneisyydestä, eikä yhtään tiedä mitä yhteyttä niillä on siihen mitä tekee. Tiskatessa tulee pätkiä Kööpenhaminan lentokentältä tai kesästä 2011, kun istun terassilla kirjoittamassa. Pieniä filmipätkiä tulee sieltä täältä, enkä tiedä kuka niitä siellä pyörittelee ja miksi juuri nyt. Ne eivät yhdisty mihinkään eivätkä ne jatku. Tämä on sitä alkuaikojen dementiaa, ettehän salli sitä tämän ikäiselle?